1/21/2013

STORY OF MY LIFE

Mä varoitan, tästä tulee pitkä. 
Lapsena mä olin iloinen, ja leikin paljon serkkujeni Millan ja Oosan kanssa. Meitä pidettiin erottamattomana kolmikkona. Ja lapsina ollessaan, tietenkin ilotkin oli pieniä. Uusi lelu oli kiva ensimmäisen viikon, kunnes se unohdettiin komeron nurkkaan. Ja eikun uutta kehiin... 
Pikku hiljaa ala-aste alkoi olla lähellä ja tuli aiheelliseksi mennä ostamaan uusi, hienon värinen reppu! Se oli mulle jokavuotinen tapa. 
Ala-asteella se sit alkoi - kiusaaminen.
Yhtäkkiä musta oliki tullu 170 senttinen tyttö, joka siirtyi ala-asteelta 20 metrin päähän yläasteelle. Se oli pelottavaa. Ei mulla ollu kavereita, olin yksin. Mutta onnekseni mä sain maailman ihanimman luokan ja  maailman parhaat ystävät näiden 3 vuoden ajaksi. Ensimmäinen vuosi yläasteella meni nopeesti, kouluintoaki löytyi vielä paljon, mut siitä se sit vähitellen alkoi hiipumaan. 
Kasiluokan alkumetreillä mä olin tulisesti rakastunut poikaan, josta ajattelin etten koskaan saisi sitä. Ei mennyt ku muutama viikko ja itkin onnesta, kun sainkin tietää, että saan vastakaikua. Mä olin onnellinen, musta tuntui että olin maailman onnellisin tyttö. Se kohteli mua, kuin kukkaa kämmenellä ja vietettiin aikaa paljon yhdessä. Koin kaiken sen pojan kanssa, alkusuudelmasta lähtien. Olin onnellinen että juuri se poika, oli se, joka antoi mulle kaikki ne ensimmäiset asiat.
Mä aloin jo heti kasiluokan alussa käymään psykologilla, kunnes mut sieltä lähetettiin nuorisopsykiatriselle poliklinikalle, ravitsemusterapeutille, sekä fysioterapiaan. Sitä kesti melkein vuoden. Joka viikko käynti psykologilla, kertomassa kuulumisia. Sain diagnoosin syömishäiriöstä, sekä masennuksesta. Sillon ajattelin vain, että en koskaan selviä. Sillon musta tuntui, että ainoa valopilkku mun elämässä oli mun silloinen poikaystävä. Se tuntui ainoalta hyvältä asialta. 

Mutta jotenkin mä nousin ylös, taas omille jaloilleni - ilman psykolokeja, ravitsemusterapeutteja, fysioterapiaa, ja muutakaan turhaa. Sain painoa takaisin, aloin syödä normaalisti ja tunsin taas olevani elossa.
"Kaikki hyvä loppuu aikanaan" 
En saanu henkeä, kädet tärisi ja hikoili, kyyneleet vain tulvi poskille, enkä pystynyt edes ajatella mitään. Monta päivää kului sängyssä maaten ja pelkästään nukkuen. 
"Lupaa ettet lopeta syömistä" kuului siskon suusta melkein heti eron jälkeen. Tajusin, että musta oikeasti välittää muutkin kuin vain tämä yksi poika. Kaikesta huolimatta, en vaan pystyny päästämään irti. Meni melkein vuosi niin, että kävin välillä ylhällä ja sitten mentiin taas kovaa alas, mutta koskaan en päätynyt samaan pisteeseen kuin aiemmin. 

Sitten mä tajusin. Mä tajusin etten ollut hetkeäkään ollu onnellinen tämän pojan kanssa. Tajusin, että edes minä en ole sellaisen kohtelun arvoinen, mitä mä sain sen 9 kuukauden aikana. Mulla on edelleen arvet muistuttamassa siitä kaikesta pahasta, mitä koin. Ja vaikka ei olisikaan, niin en siltikään pystyisi unohtaa. 
2012 kesä muutti kaiken. Mä löysin Melinasta ihan erilaisen ihmisen, kuin mihin olin koko yläasteen aikana tutustunut. Juhannuksena vietetyt neljä päivää muutti mun elämän kokonaan. Melinasta tuli enemmän kuin rakas ihminen ja senhän kanssa mä vietin lähes koko kesäloman. 
"Sisko älä luovuta vielä, me ollaan vihdoin oikeella tiellä"
Sitten mä tapasin tämän kuvassa komeilevan rakkauteni. Tiesin kuka tämä mystinen Ilari oli, oltiinhan me facebook kavereita oltu 2 vuotta, koska tämä poju oli Millan kans ollu samalla luokalla. Joskus mä edelleen mietin, että mitä jos en olisikaan ollu tangoilla Seinäjoella? Mitä jos en olisikaan muuttanu suunnitelmaani? Mitäs sitä jossittelemaan. 
"Minä rakastan sinua koko sydämestäni. Minä rakastan sinua, siinä kaikki - siinä kaikki"
Nyt mä olen oikeasti onnellinen. Mä olen jokaista lihasta ja luutanikin myötä rakastunut tähän tummaan poikaan, tietäen, ettei se koskaan satuttaisi mua tahallaan. 
Ainoa mitä voin enää sanoa, on se että mä olen iloinen kaikista näistä asioista mistä juuri kirjotin. Mä oon niin onnellinen siitä että mua on kiusattu, syrjitty, jätetty, siitä että oon kokenu väkivaltaa - ihan kaikesta. Koska nyt mä olen paljon vahvempi kuin mitä 3 vuotta sitten. Ilman mitään vastoinkäymisiä, en olisi se, mitä mä nyt oon. Jos vain voisin, niin kiittäisin jokaista mua satuttanutta ihmistä.

Yksi asia minkä voisin jättää pois, on tämä kyseinen poika joka mursi mun elämää pala palalta, 9 kuukauden ajan. Mua oksettaa ajatus siitä, että annoin sen kohdella mua niin. Mua oksettaa se, että sain siltä mun ensi suudelmani. 

Mä haluan vielä sanoa, että te jotka kiusaatte ihan ketä tahansa, oli syy sitten mikä, niin ei, kiusattu ei ole koskaan se heikko tai hauras. Te teette sille kiusatulle palveluksen, koska muutaman vuoden päästä se kiusattu on niin paljon vahvempi kuin kukaan kiusaaja. 


This is the real;
This is me

20 kommenttia:

Eeva kirjoitti...

Woow kirjotit tosi hienosti!:)

suvi kirjoitti...

voi kiitos nyt :--)

Sonja kirjoitti...

Ihanaa ja rohkeaa tekstiä!! (-:

http://ssonjau-meandmylife.blogspot.fi

Anonyymi kirjoitti...

Itku tuli lukiessa tätä...

suvi kirjoitti...

kiitos paljon :-)

Melina Serafiina kirjoitti...

Voi suvi... ♥ En osaa muuta sanoa, oot rakkain

suvi kirjoitti...

tui. sinäki <3

Anonyymi kirjoitti...

Saisinko kysyä että miten sinua kiusattiin?

suvi kirjoitti...

no mitä nyt nää perus ulkopuoliseksi jättäminen, haukkuminen ja paskan levittäminen :--)

Anonyymi kirjoitti...

Miten helvetissä voit sanoa, että kiusatun tulisi olla kiitollinen kiusaajilleen? Vaikka itse olitkin nähtävästi todella vahva ja kestit kaikki vastoinkäymiset, niin monet tuntee kiusaamisen ylitsepääsemättömäksi ja koko kiusaaminen päätyy itsemurhaan? Onko se sitten tosi hyvä asia? Toinen on kuollut, silloin on varmaan enää vaikea olla vahva. Järki nyt päähän tyttö ja mieti kuinka asian ilmaiset. Kiusaaminen ei oo ikinä hyvästä, vaikka se tekeekin joistakin ehkä vahvempia, muistaa pitää kuitenkin että moni kiusaamistilanne on johtanut sinne kuolemaankin!

suvi kirjoitti...

anteeksi, mutta en ole missään vaiheessa tekstissäni sanonut, että kiusatun pitäis olla kiitollinen. mä olen kiitollinen, mutta jos et huomannut, niin ei, en yleistänyt. :)

ja jos sitä nyt sitten vaikka sattuu selviämään kiusaamisesta hengissä, niin kyllä siitä vain oppii ja tulee vahvemmaksi - halusi tai ei. pahoittelut jos osuin arkaan paikkaan, mutta mielipiteitäni vain ilmaisen, ja eikös se ole ihan sallittua? :-)

Roosa-Maria kirjoitti...

tää oli rohkea! :)

Anonyymi kirjoitti...

Anteeksi, äidinkieleni on Suomi, ja minusta tuo "palveluksen tekeminen" viittaa siihen että kiitetään ja kumarretaan. Ja kyllä taisit siinä kohdassa vähän yleistääkin :-) vai onko kyseinen kieli lukiotytsyllä hallussa?
Mutta mieti sitä, mitä kiusaaminen aiheuttaa kiusatulle elämässä eteenpäin? Mieluummin hän varmaan poistaisi elämästään turhat kiusaamiset, ja eläisi onnellisena ilman niitäkin. Sinusta en sitten tiedä, mutta uskoisin että monet näin haluaisivat tehdä. Tekisin niin itsekin, jos minulla olisi siihen aihetta, ja voisin sen tehdä.

suvi kirjoitti...

Palveluksen tekeminen on oma mielipiteeni, ja omien kokemusteni perusteella tekemä johtopäätös. Äläkä sinä tule vinkumaan ettenkö tietäisi, kyllä minä tiedän :-) Sitten kun omalla nimellä kehtaat kirjoittaa, niin vastaan kysymyksiisi paremmin :)

Anonyymi kirjoitti...

Enpä taida tulla, mutta muista, että et säkään nyt niin kauhean kiltti ole ihmisille ollut. Haukkunut eräitä huoraksi ympäri kaupunkia olemattomista syistä. Mutta jos kuitenkin tunnet olevasi uhri kaken tämänkin jälkeen, niin ole vain. Mutta muista että olet varmasti itsekin aiheuttanut jollekin mielipahaa :-)

suvi kirjoitti...

:-------D jep

Eveliina kirjoitti...

Tämä on varmaan kaikkein parhain postaus mitä oon ikinä lukenut! :) Tosi sujuvaa ja rohkeaa tekstiä! :) Liityin lukijaks! :) Käy toki tsekkaa munki blogi :) Vaikka oonki nyt tauolla niin mut voi löytää youtubesta, linkki blogissa :)

suvi kirjoitti...

voi kiitos ! :--) ilomielin käyn katsomas :)

Anonyymi kirjoitti...

Olisi mielenkiintoista lukea, jos tekisit joskus vaikka postauksen missä kerrot tarkemmin omista kokemuksistasi masennuksesta ja syömishäiriöstä.

suvi kirjoitti...

Eikö tässä postauksessa aika selkeesti oo kerrottu mun omista kokemuksista? En mä ihan kaikkea yksityisasioitani halua kuitenkaan ilmaista koko maailman nähtäville. Valitan.